Seitsemän päivää sen löytämistä, ettei elämäsi ole sattumaa: sinut on luotu tarkoituksella ja tarkoitusta varten.
Päivä 1
Tämän päivän teksti
Pohdinta
Sulje silmäsi hetkeksi ja ajattele monimutkaisinta asiaa, jonka olet koskaan nähnyt: lehden suonistoa, lumihiutaleen kuviota, tapaa, jolla vastasyntynyt kiertää sormensa sinun sormesi ympärille. Ajattele nyt, että Jumala näki saman kiireettömän, tarkan huolellisuuden sinun tekemisessäsi. Juuri siitä psalmista Daavid laulaa Psalmissa 139. Hän ei kirjoittanut sitä teologisena luentona vaan haltioituneena palvontana, joka syntyi henkilökohtaisesta ihmetyksestä. Daavid kirjoittaa: "Sillä sinä olet luonut munaskuuni, sinä olet kutonut minut äitini kohdussa. Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ihmeellisesti ja pelottavasti; ihmeellisiä ovat sinun tekosi, ja sen minun sieluni täydelleen tietää" (Psalmi 139:13-14). Sana "munaskuut" tarkoittaa sisimpiä osia, munuaisia, jotka heprealaisessa ajattelussa olivat syvimmän minuuden asuinsija. Jumala ei vain luonnostellut sinua ulkoapäin, vaan muovasi kätketyt paikkasi. Sana "kutonut" tuo mieleen taitavan mestarin, joka työskentelee kangaspuiden ääressä pimeässä, kärsivällisesti ja tarkasti, mitään unohtamatta. Ensi kertaa lukevalle asia on yksinkertaisesti tämä: et ole kosminen vahinko, et biologinen sattuma, et erehdys, jota kenenkään täytyy selitellä pois. Ennen kuin vedit ensimmäisen henkäyksesi, Jumala oli jo työssä sinussa. Sinulle, joka olet vaeltanut kauan Herran kanssa: pysähdy tämän äärelle. Daavid sanoo, että "sieluni täydelleen tietää". Tämän totuuden tuntemisen ei ole tarkoitus jäädä päähän. Sen on tarkoitus laskeutua niin syvälle, että sielusi tietää sen, niin kuin keuhkosi tietävät hengittää. Monet meistä kantavat tänään haavoja, jotka kuiskaavat tämän psalmin vastakohtaa. Hylkääminen, epäonnistuminen, sellaisen ihmisen ajattelemattomat sanat, jonka olisi pitänyt rakastaa meitä paremmin: nämä äänet ovat kovia. Mutta ne eivät ole auktoriteetteja. Hän, joka kutoi sinut yhteen salassa, puhuu kovempaa kuin yksikään ääni, joka on koskaan sanonut, ettet merkitse mitään. Sinut tehtiin tarkoituksella ja tarkoitusta varten Jumalan toimesta, joka kutsui tekoaan ihmeelliseksi. Anna tuon sanan laskeutua tänään: ihmeellinen. Ei kelvollinen. Ei hyväksyttävä. Ihmeellinen.
Päivä 2
Tämän päivän teksti
Pohdinta
On kysymys, joka vaivaa hiljaa lähes jokaista ihmissydäntä: "Miksi minä olen täällä?" Etsimme vastausta urasta, ihmissuhteista ja saavutuksista, joskus myös oman uupumuksemme pohjalta, kun mikään muu ei ole tyydyttänyt. Tämän päivän tekstit eivät jätä meitä arvailemaan. Ne vastaavat kysymykseen selvästi, ja vastaus on vapauttavampi kuin useimmat meistä ovat uskaltaneet uskoa. Apostoli Paavali kirjoittaa Efeson seurakunnalle ja päätyy yhteen koko Raamatun tärkeimmistä lauseista: "Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltä valmistanut, että me niissä vaeltaisimme" (Efesolaiskirje 2:10). Sana, jonka Raamattu suomentaa sanalla "teko", on kreikan poiema, josta englannin sana "poem", runo, on peräisin. Sinä olet Jumalan runo. Runo ei ole sattumaa: jokainen sana on valittu, jokainen säe asetettu tarkoituksella, jokainen rytmi harkittu. Ja tämä runo, sanoo Paavali, on kirjoitettu johonkin tarkoitukseen: vaeltamaan niissä hyvissä töissä, jotka Jumala on valmistanut etukäteen. Uutena lukijana huomaa, mitä on juuri ennen jaetta 10. Paavali on jakeissa 8 ja 9 tehnyt selväksi, ettei meitä pelasteta omilla ponnisteluillamme tai hyvyydellämme. Armo, Jumalan ansaitsematon ja ansaitsemattomille annettu lahja, on pelastuksemme ainoa perusta. Mutta armo ei ole koskaan tarinan loppu, vaan sen alku. Meitä ei pelasteta hyvien töiden tähden, mutta meidät on ehdottomasti pelastettu hyviä töitä varten. Pelastukseesi on rakennettu päämäärä. Profeetta Jeremia puhuu maanpaossa olevalle kansalle, joka oli joutunut pois kotoaan, oli hämmentynyt ja ihmetteli, oliko Jumala unohtanut sen. Hän välittää tämän sanan: "Sillä minä tiedän, mitkä ajatukset minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset, että antaisin teille tulevaisuuden ja toivon" (Jeremia 29:11). Jos tunnet tänään olevasi maanpaossa, kaukana siitä, missä luulit olevasi, etkä tiedä seuraavaa askeltasi, Jumalan sanoma ei ole muuttunut. Hän ei ole muuttanut suunnitelmiaan sinun suhteesi. Hän ajattelee yhä sinua kohtaan rauhan ajatuksia, ja hyvät työt odottavat jo edessäsi olevalla tiellä.
Päivä 3
Tämän päivän teksti
Pohdinta
Useimmat meistä ovat seisseet tienristeyksessä. Joskus se on ollut aivan todellinen, joskus se näkymätön, joka pitää hereillä kello kahdelta yöllä. Mihin suuntaan? Mikä työ, mikä ihmissuhde, mikä ovi? Halu tietää oikea tie on yksi ihmissydämen yleismaailmallisimmista kaipauksista. Tämän päivän tekstit eivät anna meille karttaa, jossa jokainen käänne on merkitty. Ne antavat jotain parempaa: ne tutustuttavat meidät itse Kartantekijään. ”Luota Herraan kaikesta sydämestäsi, älä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Tunne hänet kaikilla teilläsi, niin hän tasoittaa polkusi” (Sananlaskut 3:5-6). Salomo, viisain ihminen, joka koskaan on elänyt, ei sano, että mielemme olisi arvoton tai että ajattelu olisi väärin. Hän varoittaa tietynlaisesta nojaamisesta: sellaisesta, joka asettaa oman rajallisen näkökulmamme keskukseen ja kohtelee Jumalan viisautta lisänä eikä lähteenä. ”Kaikesta sydämestäsi” on avainsana. Puolittainen luottamus ei ole luottamusta vaan neuvottelua. Jumala ei pyydä luottamuksestasi enemmistöä. Hän pyytää sitä kokonaan. Raamattuun vasta tutustuvalle ”tunne hänet” tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että otat Jumalan mukaan elämäsi jokaiseen nurkkaan: et vain sunnuntain nurkkiin, et vain hädän nurkkiin, vaan myös tavallisen tiistai-iltapäivän nurkkiin. Lupaus, joka liittyy tällaiseen koko elämän kattavaan Jumalan tunnustamiseen, on henkeäsalpaava: Hän tasoittaa polkusi. Ei ehdota. Ei töni. Tasoittaa. Psalmi 37 tuo tähän luottamukseen sävyn, jonka voi helposti ohittaa. ”Iloitse Herrasta, niin hän antaa sinulle, mitä sydämesi toivoo” (Psalmit 37:4). Moni lukee tämän kaupankäyntinä: iloitse Jumalasta, saat mitä haluat. Syvempi totuus on kuitenkin kauniimpi: kun todella iloitset Jumalasta, hänen sydämensä alkaa muovata halujasi. Alat haluta sitä, mitä hänkin haluaa. Polku ja halu alkavat yhtyä. Kokeneelle uskovalle tämä on kutsu tutkia paitsi sitä, luotatko Jumalaan päätöksissäsi, myös sitä, iloitsetko todella hänestä: et hänen lahjoistaan, et hänen vastauksistaan, vaan hänestä itsestään.
Päivä 4
Tämän päivän teksti
Pohdinta
Jeesus istui rinteellä tavallisten ihmisten ympäröimänä: kalastajia känsäisine käsineen, publikaaneja monimutkaisine taustoineen, äitejä väsyneine silmineen, sairaita ja etsiviä. Hän katsoi heihin ja sanoi jotakin, minkä täytyi vaientaa jokainen keskustelu: ”Te olette maan suola” ja ”Te olette maailman valo” (Matt. 5:13-14). Ei ”voisit olla” eikä ”sinun pitäisi yrittää olla”. Te olette. Preesens. Julistus, ei kehotus. Suola ei muinaisessa maailmassa ollut pöytämauste vaan elämän edellytys. Se esti lihaa pilaantumasta, se maustoi ruoan, ja sitä käytettiin liitoissa ja jumalanpalveluksessa. Maailma ilman suolaa pilaantui. Kun Jeesus kutsui seuraajiaan maan suolaksi, Hän sanoi: läsnäolosi tässä maailmassa ei ole koriste vaan säilyttävä voima. Sinä hidastat mätänemistä. Tuot makua siihen, mikä muuten olisi mautonta ja elotonta. Kysymys, jonka Hän nostaa esiin, ei ole se, oletko suola, vaan se, oletko menettänyt suolaisuutesi: onko vaikutus, jonka pitäisi virrata luonnostaan Jumalalle antautuneesta elämästä, laimentunut myönnytyksiin tai vaikenemiseen. Valon kuva on yhtä painava. ”Kaupunki, joka on vuorella, ei voi pysyä salassa” (Matt. 5:14). Valon ei tarvitse yrittää kovasti ollakseen valo. Se yksinkertaisesti loistaa, eikä pimeällä ole siihen vastausta. Jeesus sanoo, että elämäsi, todellinen, arkinen ja tavallinen elämäsi, on tarkoitettu toimimaan kuin tuo vuorella oleva kaupunki. Ei esityksenä. Ei uskonnollisena näytöksenä. Vaan aitona kirkkautena, joka tulee siitä, että olet yhteydessä lähteeseen. ”Näyttäköön teidän valonne niin ihmisten edessä, että he näkevät teidän hyvät tekonne ja ylistävät teidän Isäänne, joka on taivaissa” (Matt. 5:16). Huomaa valon päämäärä: se ei pääty siihen, että ihmiset ihailevat sinua. Se päättyy siihen, että ihmiset ylistävät Jumalaa. Uudelle uskovalle tämä on tehtävänantosi: sinut on pelastettu tarkoitukseen, joka koskettaa ympärilläsi olevia ihmisiä. Pitkään Jeesusta seuranneelle tämä on hyvä käydä läpi hiljaisuudessa: onko valosi loistanut, vai onko se piilotettu vakan alle, kiireen, pelon tai mukavuuteen tottuneen sydämen hitaan ajelehtimisen alle? Tarkoitus ei ole vain suurta näyttämöä varten. Se loistaa ystävällisessä sanassa, uskollisessa läsnäolossa, elämässä, jolla on eri tuoksu kuin ympäröivällä maailmalla.
Päivä 5
Tämän päivän teksti
Pohdinta
Roomalaiskirjeen 12. luvussa Paavali tekee hiljaa jotakin merkittävää: ennen kuin hän sanoo sanaakaan armolahjoista, hän puhuu siitä, miten ajattelemme itsestämme. "Sillä minä sanon sen armon kautta, joka minulle on annettu, jokaiselle teidän joukossanne, ettei kukaan korota itseänsä enemmän kuin sopii, vaan että jokainen ajattelee itsestänsä siveästi, sen uskon mitan mukaan, minkä Jumala on kullekin jakanut" (Room. 12:3). Hän istuttaa koko puheen armolahjoista nöyryyden multaan, sillä väärin ymmärretystä lahjasta tulee pokaali, eikä pokaali palvele ketään muuta kuin sen haltijaa. Sitten Paavali avaa jotakin, mikä olisi hämmästyttänyt hänen ensimmäisiä lukijoitaan, jotka elivät maailmassa, jossa ihmiset luokiteltiin syntyperän, rikkauden ja aseman mukaan: jokainen ruumiin jäsen on tarpeellinen. Profetoiminen, palveleminen, opettaminen, kehottaminen, antaminen, johtaminen, laupeuden teot: nämä eivät ole palkintoja, joita jaetaan vaikuttaville. Ne ovat työkaluja, jotka on pantu tavallisiin käsiin toisten hyväksi. Kreikkalainen maailma ihaili yksinäistä sankaria. Paavali osoittaa sen sijaan ruumiiseen, jossa silmä ei voi sanoa kädelle: "En minä tarvitse sinua." Pietari vie saman ajatuksen pidemmälle ja antaa sille painon, jonka edessä meidän tulisi pysähtyä: "Palvelkaa toisianne kukin sillä armolahjalla, jonka hän on saanut, niin kuin Jumalan moninaisen armon hyvät haltijat" (1. Piet. 4:10). Sana "haltija" on avain. Haltija ei omista sitä, mitä hoitaa. Hänelle se on uskottu jonkun toisen puolesta. Lahjasi ei ollut koskaan tarkoitettu sinun kätkettäväksi, piilotettavaksi tai oman edistymisesi välineeksi. Se annettiin sinulle uskottuna, ympärilläsi olevien ihmisten hyväksi. Tässä tarkoitus muuttuu syvästi käytännölliseksi. Olet ehkä vuosia pohtinut, mikä on tarkoituksesi, ja etsinyt taivaanrannalta jotakin suurta kutsumusta. Mutta tarkoitus on usein jo käsissäsi: tavassa, jolla rohkaiset masentunutta ystävää, palvelutyösi hiljaisessa uskollisuudessa, anteliaisuudessa, jota tarjoat ilman hälyä. Kysymys ei ole vain "Mikä lahja minulla on?" vaan "Käytänkö sitä, mitä minulle on annettu, toisten parhaaksi ja Jumalan kunniaksi?" Se on haltijan elämää, ja se on tarkoituksen täyttämää elämää.
Päivä 6
Tämän päivän teksti
Pohdinta
Kolossan kaupunki sijaitsi vilkkaan kauppatien varrella, ja ihmiset, joille Paavali kirjoitti, elivät samanlaista jaettua, lokeroitua elämää kuin moni meistä nykyäänkin: pyhät asiat yhdessä nurkassa, tavallinen työ toisessa ja perhe-elämä jossain aivan muualla. Tähän jaettuun maailmaan Paavali pudottaa lauseen kuin kiven tyyneen veteen: ”Ja mitä ikinä teette sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen Jumalaa ja Isää hänen kauttansa” (Kolossalaiskirje 3:17). Mitä ikinä. Kaikki. Näiden sanojen ulkopuolelle ei jää yhtään elämän nurkkaa. Ensimmäistä kertaa lukevalle tämä jae on avoin ovi: tarkoituksellisen elämän elämiseen ei tarvita saarnatuolia eikä titteliä. Keittämäsi ateria, lähettämäsi sähköposti, lakaisemasi lattia, iltaisin peittelemäsi lapsi: kaiken voi tehdä ”Herran Jeesuksen nimessä”. Se ei tarkoita uskonnollisen tarran liimaamista kaikkeen tekemiseesi. Se tarkoittaa tekemistä hänen valtansa alla, hänen luonteensa arvoisella tavalla, hänen edustajanaan. Niille, jotka ovat kulkeneet Jumalan kanssa vuosia, tässä on syvempi virta. Paavali kirjoittaa palvelijoille, alkuperäisessä tilanteessa orjille, ja kehottaa heitä tekemään työnsä ”sydämestänne, niinkuin Herralle eikä ihmisille” (Kolossalaiskirje 3:23). Heillä ei ollut asemaa, ei tunnustusta eikä maallista palkkaa näköpiirissä. Silti Paavali sanoo, että heidän yleisönsä ei ole heidän isäntänsä vaan Herra itse. Se muuttaa kaiken. Näkymättömimmänkin työn, kun se tehdään uskollisesti, näkee se, jonka katseella on suurin merkitys. Tämä on päivän suuri lahja: tarkoitus ei ole varattu vain suurille hetkille. Se asuu tavallisissa hetkissä, kun valitset antaa koko sydämesi sille, mikä on edessäsi. Kysymys ei koskaan oikeastaan ole ”Onko tämä tehtävä minun arvoiseni?” Kysymys on: ”Tuonko tähän tehtävään sen, mikä on sen arvoista?” Kun vastaus on kyllä, kun tiskaat, johdat kokousta tai hoidat ikääntyvää vanhempaasi niinkuin Herralle, kuljet tarkoituksessa juuri siinä, missä seisot.
Päivä 7
Tämän päivän teksti
Pohdinta
Olemme tämän matkan viimeisessä päivässä, ja Paavali kohtaa meidät tässä ei maaliviivalla vaan kilpailun keskellä, ja juuri siinä useimmat meistä elävät. "Ei niin, että minä jo olisin sen saavuttanut tai jo tullut täydelliseksi, mutta minä tavoittelen, voisinko sen omakseni saada, koska Kristus Jeesus on minut omakseen saanut", hän kirjoittaa Filippiläiskirjeessä 3:12. Tämän sanoo apostoli Paavali, mies, joka kirjoitti puolet Uudesta testamentista, perusti seurakuntia ympäri tunnettua maailmaa ja temmattiin kolmanteen taivaaseen. Ja hän sanoo: en ole vielä perillä. Minä yhä ojentaudun eteenpäin. Tässä on valtavasti helpotusta ja valtavasti haastetta. Helpotus on tämä: sinun ei tarvitse saada kaikkea selvitettyä ennen kuin alat vaeltaa tarkoituksessasi. Paavalikin pyrki vielä eteenpäin. Haaste on tämä: pyrkiminen ei saa lakata. Hän tiivistää sen yhteen ratkaisevaan liikkeeseen: "unohdan sen, mikä takana on, ja pyrin sitä kohti, mikä edessä on, ja tavoittelen maalia kohti sitä voittopalkintoa, johon Jumala on ylhäältä kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa" (Filippiläiskirje 3:13-14). Unohtaa. Pyrkiä. Tavoitella. Nämä ovat toimintaa ilmaisevia, tarkoituksellisia ja jatkuvia verbejä. Heprealaiskirjeen kirjoittaja lisää kuvan, joka tekee tämän eläväksi: suuri todistajain pilvi, kaikkien aikojen uskolliset miehet ja naiset, ympäröi meitä kuin stadionillinen niitä, jotka ovat jo juosseet kilpansa. "Pankaamme pois kaikki rasitukset ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin, ja juoskaamme kestävästi meille pantu kilpa" (Heprealaiskirje 12:1). Huomaa: se on meille pantu kilpa. Ei jonkun toisen kilpa. Ei se kilpa, jonka toivoisit sinulle kuuluvan. Se, joka on pantu eteesi, sinun omalla polullasi, sinun omilla lahjoillasi ja sinun omassa kutsumuksessasi. Tämän viikon aikana olet nähnyt, että sinut on tehty tarkoituksella ja tarkoitusta varten, että Jumala muovasi sinut ennen kuin vedit henkeä, että hän kutsuu sinua nimeltä, että hän on pannut lahjoja käsiisi ja työtä jalkojesi eteen. Jäljelle jää kysymys, johon vain sinä voit vastata: pyrkikö eteenpäin? Jätätkö taaksesi eilisen epäonnistumisten ja eilisen voittojen painon, kiinnitätkö katseesi Jeesukseen ja juokset kilvan, jonka hän on sinulle asettanut? Maali on edessäpäin. Kutsumus on korkea. Ja se, joka sai sinut liikkeelle, on uskollinen viemään sinut perille asti.